Sunnuntaina oltiin koko porukalla eli minä, lapset ja Elsi-koira, iltatallissa. Pakkanen oli kirinyt peräti viiteen asteeseen. Lapsilla oli ihan älyttömästi energiaa, jota oli hyvä purkaa tallilla. Inka oli ollut edellisen yön mummolassa, joten kolmikko ei ollut nähnyt toisiaan lähes vuorokauteen. Tämä sai tietysti aikaa melkoisesti sähköä. Onneksi pihalla kirmaaminen on taattu keino saada lasten energiatasot normaaliksi.

Siinä, kun haeskelin hevosia sisälle, niin tuli katseltua niin ihanan tummaa tähtitaivasta. Onnistui näkemään peräti kaksi tähdenlentoa. Toinen oli nopea vilahdus, mutta toinen oli oikein pitkä ja kaunis. Oikein pysähdyin miettimään, että mitähän tässä nyt keksisi toivoa. Jotenkin havahduin siihen, että kaikki on juuri nyt niin hyvin ettei toivetta noin vain löytynytkään. Toki olisin voinut toivoa, että Minnin jalka paranee loppuu saakka hyvin, mutta näin olen sen päättänyt hoitaa, että se paranee ilman toivettakin. Lapset on ihania, terveitä ja menestyvät hyvin siinä missä ovat. Oma terveys on huono, mutta ei sekään toivomalla parane. Joka tapauksessa tajusin olevani hyvin onnellinen.

Seuraavana päivänä katsoin telkusta illalla töiden jälkeen lasten ollessa jo nukkumassa Maria Hintikan ohjelmaa. Siinä käsiteltiin aihetta ura ja perhe, ja sen yhdistäminen. Paikalla oli erilaisia uraäitejä ja -isiä. He kertoivat kuinka se saivat sen toimimaan. Kaikesta välittyi jotenkin se miten ihmeellistä se on, että voi tehdä lapsia ja luoda uraa.

Kuitenkin tässä maassa on varmasti tunhansia äitejä, jotka on yrittäjiä, eikä se minusta mitenkään ihmeellistä ole. Itse olen ollut yrittäjä pian 17 vuotta. Lapsia on kolme, jotka on syntyneet 06, 08 ja 10. Nuorin lapsemme oli vaikeasti allerginen, infektiokierteinen refluksikko ja kaikki muutkin huonoja nukkujia. Ja ovat tavallaan edelleen sitä. Nukumme edelleen yhdessä, minä ja kolme lasta, koska näin se vaan toimii parhaiten ja jokainen saa parhaiten nukuttua. Yritys on pyörinyt kaikki vuodet samaan tapaan ja lapset olen hoitanut kotona. Viimeiset 1½ vuotta olen ollut yksinhuoltaja, mutta lasten isä on lasten kanssa kaksi tai kolme iltaa viikossa minun töiden ajan, joten isä lapsillä tietysti on ja hyvä sellainen. Yritykseni on minulle elämäntapa, joten se ehkä tekee siitä niin mielekästä. En kuitenkaan ole missään vaiheessa nähnyt tätä jotenkin ihmeellisenä asiana. Tietysti tällaisen paletin pyöritys vaatiin vähän organisaatiokykyä ja  tukiverkkoa, mutta mahdoton yhtälö tämä ei olleenkaan ole.

On kuitenkin kaksi asiaa, jotka tekevät tämän haastavaksi. Eli näitä olisi sittenkin pitänyt toivoa. Toinen on taloudellinen "taakka". Yksin, kun ison talon velkoja makselee ja hevosalanyritys ei ihan mikään kultakaivos ole, niin talous on tiukilla. Muutenkin tämä yleinen lama näkyy myös hevostaloudessa, valitettavasti. Toinen on sitten kuitenkin se terveys. Nyt on aika hankala kipujakso meneillä. Viime yönä heräsin taas viiltävään lonkkakipuun. Se on niin lamauttavaa, että koitan vaan keskittyä hengittämiseen ja voimien keräämiseen, jotta voin asentoa vihtaa ilman, että alan kiljua ääneen ja herätän viressä nukkuvat lapset. Koko selkäranka ja lantion seutu vihoittelee nyt kunnolla. Tammikuun puolivälissä minulla on soitoaika reumapolille, jonne asti saan sinnitellä. Minullahan on selkärankareuman oirekuva sekä sakroiliitti, mutta koska reumatekijää ei ole veressä niin dg on selkärankareumatyyppinen sairaus, joten pysyminen reumapolin asiakkaana on vaakalaudalla. Minun täytyy ennen soittoaikaa miettiä, jokin hyvin kuvaava tapa, jolla oireitani kerron, jotta minua ei lempata ulos erikoissairaanhoidon piiristä. Haluan pysyä siellä, joka reumalla tai fysiatrian puolella. Vahvasta lääkityksestä huolimatta en ole kovinkaan hyvässä kunnossa. Jotenkin tuntuu taas, että homma etenee huomompaan suuntaan. Se on asian, josta olen huolissani. Se on myös asian jonka arjessa piilotan jonnekin, varsinkin lasten läsnäollessa. Tai kyllä kerron, mutta kerron myös lääkkeiden auttavan.

Se mitä oikeastaa ajan takaa tällä kirjoituksella on se, että on paljon ja vielä enemmän äitejä, jotka käyvät töissä ja hoitavat lapsia ilman, että se on jokin uroteko. Se onko töissä käyvä äiti, jotenkin huonompi kuin se, joka on lasten kanssa 24h/vrk/7pv, ei ole kenenkään arvosteltavissa oleva asia. Vain läsnäolo merkitsee. Meillä se tarkoittaa haleja, suukkoja, leikkejä, sitä, että lapset on mukana minun töissä ja kisamatkoilla. Ja sitä, että nukumme yhdessä. Ihan tavallista arkea. Jouluna olen jopa kaksi päivää pois töistä kokonaan. Eli lomaa oikein luvassa.