Kyllä tuumasi eilen niskat nyrjähtääå, kun kävelin tallilta kotiin. Oli nimittäin revontulia taivaan täydeltä. Ne oli niin kirkkaita, että koko tietoo valaistu niin leiskunnasta. Ne vaihtelivat todella nopeaa ja pian alkoivat jo häipyä. Luonto osaa sitten olla ihmeellinen. Itse, kun olen täällä maalla, asunut jo 22 vuotta niin luonnon kauneus välillä unohtuu. Se on niin lähellä joka päivä. Monet meillä käyvät ihastelevat luontoa, mutta itse ei sitä niin huomaa. Pitäsi oppia pysähtymään ja nauttimaan siitä vielä enemmän.

Tänään oli jotenkin keväinen sää, vaikka ei aurinko paljoa paistanut. Olimme Nooan kanssa pyöräilemässä tai Nooa pyöräili ja minä kävelin. Pappa oli vaihtanut sen tukikepin isompaan pyörään, joten ei mene varmaan kauaa, kun Nooa oppii ajamaan ilman apua. Haaveilen jo rennoista kävelylenkeistä siten, että kaikki lapset pyöräilee ja minä kävelen kädet heiluen tai sitten sauvoilla. Mulla on ollut vuodesta 2006 kädet aina lenkillä sidottu vaunuihin, pulkkiin, potkuriin tai pyörällä ajon avustukseen. Pian alkaa ihan uusi vaihe elämässä. Näin ne lapset kasvaa.

Onneksi olen aina tämän tajunnut. Meillä on kaikki kolme olleet huonoja nukkujia vauvoina aina parikolmevuotiaaksi asti. Joten yöherätyksiä on useita vuosia takana. Ennen Inkan syntymää mietin miten ihmeessä jaksan öisin imettää, mutta en ainakaan muista, että olisin koskaan ollut kärtyinen vauvojen heräillessä tai valvoessa yöllä. Se kuuluu asiaan ja siihen pikkuvauva aikaan. No meillä kyllä taaperoaikaankin. Lähinnä Nooan kanssa koin suurta riittämättömyyttä, kun en osanut pientä poikaani auttaa ja refluksi korvensi öisin. Tai osasin tavallaan, koska imetin sitä lähes kaiken yötä. Maito neutraloi poltetta, vaikka sitten taas aiheutti uusia nousuja. Inka taas, kun oli keskosvauva, niin imetin häntä 2 tunnin välein ja se oli minun elämäntehtävä silloin.

Edelleen koko muksulauma nukkuu vieressä. Siinä ne on aina olleet. Enkä edes pois niitä enää halua. Tästä sain todella paljon neuvoja Inkan ollessa vauva. Opeta se nukkumaan omassa petissä ja nukahtamaan itse. Näin todella luulin, että sen pitää mennäkin. Mutta vaisto käski minun tehdä toisin. Ottaa vauva viereen ja antaa olla siinä. Sekä nukuttaa uneen. Minun ja siskoni on nukutettu aina niin kauan, kun olemme halunneet. Tämän muistan omasta lapsuudesta aivan älyttömän ihanana ja turvallisena asiana. Siksikin nukuttaminen on ollut täysin luontevaa. Ja syliin ja rinnalle tietty. Lapsi mahtuu syliin aika isona ja vaikka olisi raskaanakin. Tämä on todettu. Edelleen lapset nukutenaan meillä, vaikka ovat jo 4, 6 ja 8 vuotiaat. Väliin tytöt nukkuu omissa peteissä, mutta ei taas useaan kuukauteen. Kyllä ne sinne menee itse, kun sen aika on. Onhan meillä väliin ahdasta, mutta niin turvallista ja ihanaa. Omien kipujen takia nukun joka tapauksessa hyvin liikkumatta, joten eipä siinä tilaa tarvikkaan.

Nyt kalakeiton syöntiin ja illaksi maneesiin opettamaan. Rosa-tammukka tänään ratsastusvuorossa.