Kuntoutuksen osalta minulla on suuri ongelma kotona. Täällä Ortonissa kaikki sujuu hyvin, koska täällä ollaan vain itseä varten. Päivät on kohtuullisen tiiviisti aikataulutettuja, mutta illat lepoa. Sitten kotona on yrityksen pyöritys, lapset, kodinhoito ja muut eläimet. Voimavaroja on todella vähän käytössä kuntoutumiseen. Varsinkin, jos iskee jokin kipukohtaus päälle. Nyt olen ihan älyttömästi miettinyt miten löydän sen motivaation. 

Tänään fyssarilla huomasin kyllä ehkäpä jotain merkittävää editystä. Eilen käsitellyt kalvot olivat kuin ihmeen kaupalla antaneet periksi. Pohkeiden ja reisien lihakset eivät olleet ihan tönkköjumissa. Fyssarikin vähän sitä ihmetteli. Jos kalvojen varovainen irrottelu auttaa lihaksiani näin paljon ja lisää toimintakykyä niin siitä voisi aika paljonkin saada motivaatiota. 

Lisäksi olen ajatellut kotona ottaa lapset mukaan venyttelyyn ja ketjuliikkuvus harjoitteiden tekoon. Meillä voisi olla 2-3 kertaa viikossa oma jumppa. Tytöt harrastaa pesistä ja ratsastusta. Inka lisäksi käy yu-treeneissä. Sarakin varmaan sinne menee, kun ikää tulee lisää. Tytöt ovat kovasti kiinnotuneita kaikesta velyttelystä. Nooa on muutenkin sellainen pikku-apina, joten kaikki "temppuilu" sopii hänelle. 

Meillä oli tänään J-P Kourin kipuluento..lääkäri jonka varmaan kaikki tietää. Sitä olisi kuunnellut vaikka päivän. Hän kertoi kuinka muualla länsimaissa on kuntoutuksella paljon suurempi merkitys kuin Suomessa. Täällä keinot on lähinnä lääkkeet ja leikkaus. Sitten pieni osa pääsee/valitaan tällaisiin kuntoutuksiin. Omalla kohdallanikin kuntoutus olisi pitänyt aloittaa heti selkärankamurtuman jälkeen, tai jopa ennen sitä olisi selvitetty mistä puutuminen, kompelyys, kivut jne johtuu. En ehkä olisi koskaa tippunut hevosen selästä. Se ei ollut mikään normaali tippuminen. Vaan ihan peruspukitus, jonka kyydissä kokenut ratsastaja pysyy tai jos tippuu niin tippuminen on hallittua. Koska minulla oli tuntopuutoksia jo silloin ja kehonhallinan ongelmia tipuin ja niin rumasti pläsästäen, että rankaan tuli murtuma. Mutta kuntoutusta ei tehty mitenkään, vaikka hyvin tiedettiin ko paikan aiheuttavan helposti pysyvän ryhtivian. No jossitella voi loputtomiin. 

Nyt pitää elää tämän kanssa ja tästä seuranneiden kroonisten kipujen sekä fibromyalgian kanssa. Tämä kuntoutus täällä on todella mahtavaa ja koen olevani hyvin etuoikeutettu, koska tänne pääsin. Pieni huoli on kuitenkin tulevaisuudesta. Mitä viimeisen jakson jälkeen huhtikuusta eteenpäin? Jäänkö taas omatoimisuuteni varaan omaan oravanpyörääni. Vai saanko mahdollisesti jotain tuettua kuntoutusta kotona..en ainakaan vielä koe pärjääväni yksin. Tarvin ohjausta, motivoijaa, vertaistukea..tietysti lääkkeitäkin joista haaveilen pääseväni eroon, vaikka se ajatus tuntuu kaukaiselle. 

Monet varmasti tässä kohtaa ajattelee, että nyt vaan itseä niskasta kiinni ja tekemään hullun lailla kotiharjoitteitta. Mutta sitten taas ne jotka on vähänkään samassa tilanteessa tietää, että aina se ei todellakaan ole niin helppoa. Kotona aika on rajallista. Jos on se hetki jolloin ehtisi niin monesti lepo menee jumpan edelle. Jos kivut lyö lääkkeistä läpi niin silloin jumpan aloittamisen kynnys on korkea. Mutta näitä asioita kirjoitan jo ihan siitä syystä, että prosessoin näitä nyt paljon. Haluan päästä parempaan kuntoon ja minulla on mahdollisuus siihen, kunhan vaan saa motivaation löytymään vielä voimakkaampana sekä tukea ja voimavaroja sitä kautta. 

Nyt unille. Toivoisin saavani hyvän unen. Jokainen kipupotilas, oli kivun syy mikä tahansa, tietää ettei hyvä uni ole mitenkään itsestään selvyys.