Aamulla tapasin oman lääkärini. Oli kyllä hyvä käynti. Hän on jotenkin mun puolella, eikä vähättele kipujani. Auttaa ja ymmärtää. Hän katsoi mri- kuvia. Sain itsekin ne uudet eilen ja tein vertailevaa tutkimusta. Murtuma kohta on sinäänsä ennallaan. Siitä nikamasta osa työntyy selkäydinkanavaan päin. Kuvassa se näyttää sille, että se ei kosteta hermoja, mutta onko ne aina tässä asennossa. Kuva on ottettu, kun makaa paikallani. Myöskin lääkäri oli samaa mieltä kanssani, että murtuma aiheuttaa minulle ryhtivirhettä. Sairaslomasta on ollut minulle selvästi hyötyä niin jatkettiin sitä sinne huhtikuun alkuun, jolloin on viimeinen jakso Ortonissa. Siellä tapaan sitten lääkärin ja pyydän häntä katsomaan kuvat sekä kirjoittamaan lausunnon niistä osakuntoutustukea varten. Oikein hyvä mieli jäi käynnistä. No tietysti tarvitaan vielä kelan hyväksyntä sairaslomaan. Kelahan voi kyllä toimia ihan miten vaan eli sen osalta jännitys jatkuu.

Pakkanen paukkuu edelleen. Ei edes huvita lähteä ratsastamaan. Näin torstaisin lapset vat mummolla ja papalla (mun vanhemmilla) aina iltapäivän, jotta pääsen päivällä ratsastamaan. Yleensä treenan Minnin ja otan vielä Tytinkin. Nyt löin pesään valkean ja voi olla, että lepään vähän. Mun omatunto kyllä soimaa koko ajan. Olen niin tunnollinen Minnin treenissä. Nyt sen jalat ovat olleet ihan normaalit, mikä on hienoa. Mutta huomenna menään klinikalle joka tapauksessa. Tarkkailulinjalla olen kyllä nyt ollut silti. Tiistaina vain juoksutin ja liikkui niin puhtaasti kuin vain voi. Eilen ratsastin ja oli oikein kiva. Tänään voi olla, että pinnaan :)  tai sitten kävelytän vain. Onneksi huomenna on se klinikka niin saan jaloista tieton onko niissä jotain. Vai oliko se vaan kengityksestä johtuvaa tai mitä. Kisahevosen omistaminen on monesti ihan älyttömän stressaavaa. Minni on sellainen elämäni hevonen kuitenkin..kaunis, lahjakas, hieno, mahtava luonteinen, jalostuksellisestikin arvokas, mutta entä jos se loukkaa pysyvästi itsensä juuri nyt kuin kisaura on aukeamassa. Olisi mahtavaa, jos olisi kaksi kisaheppaa niin ei olisi yhden kortin varassa. Tai onhan minulla muitakin, muta ei ketään joka tälle tasolle tulee yltämään. Varmasti moni kilpahevosen omistaja kokee samanmoisia tuntoja. Ihanaa, mutta pelottavaa.

Täällä talossa on ihan hiljaista. Olli ja Elsikin nukuu. Jotenkin mun aivotkin on yhtä tyhjät kuin tämä hiljaisuus. En edes keksi mitään kirjoittamista. Taidan lopettaa tähän. Voisin mennä sohvalle ihan hyvällä omalla tunnolla maate ja otta päiväunet takkatulen lämmössä. Illaksi sitten maneesiin opettamaan.